”Olen elänyt tässä helvetillisessä ristiriidassa jo viisi vuotta. Vain muutama ystäväni tietää, että olen rakastunut toiseen naiseen. Tunnen, että hän on elämäni nainen. Käytän hänestä tässä nimeä Susanna. Rakastamisen hurma ja kouraiseva syyllisyys, ne kaksi asiaa ovat minussa koko ajan.

Avioliittoni on näiden 18 vuoden ajan ollut ihan kelvollinen. Meillä on kaksi lasta, molemmat murrosiässä. Rakastan vaimoani sillä tavalla, että en haluaisi hänelle mitään pahaa. Tietenkin meillä on olleet riitamme, olemme aika erilaisia. Mutta olen aina ajatellut, että olen hänen kanssaan loppuelämäni.

Susannaan törmäsin tavallaan työn kautta. Olimme samalla kurssilla, jolla noin vuoden sisällä oli useita tapaamisia. Viihdyimme toistemme seurassa ja meillä oli hauskoja juttuja. Jotenkin aina hakeuduimme toistemme seuraan, siinä kaikki. Luulen aavistaneeni jo silloin, että meidän molempien arvomaailmaan kuului oman avioliiton kunnioittaminen.

Kun kurssi oli jo ohi, teimme viattomat lounastreffit. Siinä tuli jotenkin puheeksi meidän kiintymyksemme toisiamme kohtaan. Sanoimme molemmat sen melko ujosti. Sovimme uuden tapaamisen, ja siitä alkoi yhteydenpidon ketju. Soittelimme, tekstailimme, tapasimme silloin tällöin. Tapaamisten järjestäminen oli helppoa, koska työpaikkamme olivat aika lähekkäin.

Kerran huomasimme, että molempien puolisot olivat samaan aikaan työmatkalla. Susanna kysyi, haluaisinko tulla hänen luokseen viettämään iltaa. Siitä lähti intiimi suhteemme, joka on ollut niin intohimoinen ja täyttymyksellinen kuin ikinä voisi kuvitella.

Luulen, että vaimoni tietää tästä. Tai ainakin aavistaa vahvasti. Yleensä hän ei kysele liikkeistäni, mutta hän on alkanut osoittaa kiinnostusta sitä kohtaan, missä olin viipynyt. Silloin tunnen aina punastuvani ja änkyttäväni. Olen kyllä aina miettinyt kaiken varalta jonkun vastauksen.

Tässä on niin valtavan paljon pelissä, meidän liittomme, Susannan liitto, meidän lapsemme, meidän molempien suvut. Meidän kummankaan perheissä ei juurikaan ole erottu.

Minua hävettää. Elän kaksoiselämää. Petän naista, jota olen luvannut rakastaa ja joka ei ole tehnyt minulle mitään pahaa. Petän ihmisiä, jotka pitävät minua kunnollisena ja esikuvallisena kaverina. Olen petturi.

Seksiä meillä ei enää ole vaimon kanssa, olen aina olevinani väsynyt tai jotain muuta. Tietenkin se viestittää hänelle, että jotain on pielessä.

Tiedän olevani tienhaarassa. Sanonko Susannalle, että tämä oli tässä, pysytään ystävinä. Sitten emme näkisi enää koskaan paitsi sattumalta? Pelkkä sen ajatteleminenkin tuntuu mahdottomalta. Meidän elämämme kuuluvat yhteen. En ole ikinä tavannut ketään, jolle minun on niin helppo jutella ja joka aidosti jopa arvostaa minua. Rakastan hänen naisellisuuttaan ja tapaansa olla. Pitäisikö se kaikki jättää taakse? Kykenisinkö siihen?

Vai kerronko kaiken vaimolleni tietäen, että hän romahtaa? Enkä haluaisi sitä hänelle. Mitä siitä ajattelevat lapsemme, sukumme, kaikki?

Tiedän, että totuuden hetki lähestyy. Tämä ristiriita ahdistaa minua lähes joka hetki. Työni hoituu hyvin, jopa erittäin hyvin. Tunnen eläväni energistä ja luovaa vaihetta. Ehkä tämä rakastuminen on antanut minulle voimaa. Mutta en haluaisi olla valehtelija”.

– Mies 48 v.